Ahmanorsu on ahmanorsu

Ei vittu taas. Oon hokenut ääneen koo päivän mantraa ”I’m going to kill myself”. Jostain syystä se tulee suusta ulos englanniksi, ehkä siksi, että yritän vieraantua itsestäni. 

Olen ollut hoidoissa. Eka vaikutelma oli, ettei siitä mitään tule. Että mä nyt vähän käyn siellä vaan, hahhaa. Sit aloin uskoa, että elämä voittaa! Söin viikon ajan terveellisesti- siis oikeesiti, VIIKON! Vittu mikä voitto se oli. Sit tuli nälkä. Myönnän, että terveelliselläkin viikolla söin niukasti, mutta söin kuitenkin normaaleja asioita aika paljon. Kaloreita oli 1200-1500 joka päivä, eli juuri oikein. Urheilin ja jaksoin. Olin voitontahtoinen. Sitten nälkä ajoi mut kokeilemaan gi-diettiä, ja elin sillä yhden päivän. Oikeesti, voi saatana, yhden päivän. Tokana päivänä, eli tänään, tuli niin kauhea nälkä, että jokin naksahti. Sen suurempia miettimättä menin kauppaan ja ostin litran jäätelä, kaksi pulloa colaa ja vielä kolme kingispuikkoa. Nämä katosivat naamariin sekunneissa ja yhtä nopeasti vessanpönttöön. Edellinen soppa oli vielä sulamattomana ja tuli takaisin palasina. Olen varma, että olen kaikesta huolimatta lihonnut tänään. Kurkku ei anna kunnolla enää. Tulee kusi housuun ennen kuin mahalaukku tyhjenee.

Vittuvittuvittu!

Mitenköhän mä ikinä, siis ikinä selviän tästä!

Oudot himot ja syömättömyysiltama

En tiedä mitä kirjoittaisin. Tuli tarve avautua täälllä, koska tuntemattomasta syystä haluaisin syödä enemmän kuin oikesti _haluan_. Jätin tänään jumpan väliin ja kaduin välittömästi. Kävin juoksemassa, tunnin lenkin. Se otti huonoa omatuntoa pois, mutta vieläkin harmittaa oma laiskuus. 

Banaani on ristiriitainen hedelmä. Tavallaan kaikki hedelmät ja vihannekset on sallittu, mutta toisaalta banaanissa on miljoona kaloria. 

En syö enää tänään. En syö enää tänään. En syö enää tänään. Täten päätän, etten syö enää tänään. En syö enää tänään. Lupaan olla syömättä tänään. En syö enää tänään.

Aika mennä nukkumaan. Toivotaan viehättävää lukemaa aamuksi. Vaa’alle siis, mihinkäs muuallekaan. Nolla kaloria on paras määrä. Nollanollanolla.

Hoidin tänään yhden työjutun. Helpotus kesti minuutin, koska koulujutut kasautuu nyt niskaan. Olispa kakun oksentaminen helpompaa. Tai keksien, niitä olen himoinnut. Ehkä parin kilon jälkeen pidän keksipäivän. Joo. Kolme kiloa ja sit keksejä. Oksennan sen minkä pystyn. Kolme kiloa enää kekseihin. 

Kylmä!

Paino oli aamulla kiva. Tai ei, ei oikeasstaan ollut, mutta kohtuullinen. Eilen olin paha ja söin enemmän kuin oli tarkoitus. Olin paastonnut koko päivän, jotta voisin illalla juhlissa syödä ja juoda. Ja söin ja join. Kotona yritin oksentaa rippeet, mutta ehkä kymmenen grammaa lähti. Painoin aamulla silti vähemmän kuin pelkäsin. Vain hiukan enemmän kuin eilen aamulla.

Tänään olen syönyt kohtuullisen vähän ja urheillut kohtuullisen paljon. Toivon, että aamulla vaaka on kiva ja kiltti. 

Mulla on hirveä nälkä, mutta yritän juoda sen pois. Haluan aamulla nähdä hyvän lukeman vaa’assa. Ostin vitamiineja tänään, jottei pyörryttäisi. Mulla on kylmä koko ajan, siis KOKO ajan. Olen sisälläkin pipo päässä ja villahousut jalassa, kuin syöpälapsi. 

Pian saan tietää kehoni tilasta. Muutama päivä pitää enää odottaa. Sitten joudun ehkä johonkin jatkotoimenpiteisiin, ellei tää keho ole sattumalta upeeassa kunnossa. Aika pelottavaa.

Vatsalihakset eivät toimineet tänään jumpassa niin kuin toivoin. En päässyt edes istumaan suoralla selällä lattiasta. Aamulla punnitsen itseni ja mittaan. Voisinpa ilahtua tulosista. Pelkään kuitenkin, että painan tonneja. 

Ylämäki-alamäki. Tällasta tää nyt on.

Ehkä tänään on ollut hyvä päivä?

Uusi lääkitys on ehkä vaikuttanut jotenkin. En vihaa itseäni enää yhtä paljon kuin kaksi viikkoa sitten, enkä pelkää elämää ja maailmaa aivan samalla volyymillä. Ahdistaa kyllä ja masentaa, jokainen nielty ruokapala huutaa muuttuessaan hyllyväksi läskiksi, mutta en saanut ahdistuskohtausta vaikken äsken saanut oksennettua ihan kaikkea.

Vartalo näyttää vartalolta. Se ei ole kaunis, eikä viehättävä, ei solakka, laiha, hoikka, muodokas, sopiva, normaali, sopusuhtainen. Se on valtava, mutta se on vartalo. Ehkä yritän nyt selvitä sen kanssa. Haluaisin pitää hampaani. Ja sisäelimeni. En haluaisi enää kusta verta huonon nestetasapainon vuoksi.

Ehkä yritän nyt vain urheilla hirveästi ja suhtautua vartalooni kuin käyttöesineeseen. Liikun sillä kohti parempia päiviä. En ymmärrä miten voin olla normaalipainoinen minkään taulukon mukaan. Lääkäri sanoi pituus-painosuhdetta ihanteelliseksi. Se on paska ihanne. Näkisittepä minut, ja vatsamakkarani. Eivät ne ole ihanteelliset. Ne ovat ihraa. Minä olen ihraa.

Pari hyvää päivää oli. Hyvää siinä mielessä, että paino tippui. Pitkä työputki vei urheilulta aikaa enkä ehtinyt juoda vettäkään tarpeeksi. Paino oli kaksi viikkoa tasan sama. Kaksi pitkää viikkoa. Nyt otan uudeksi tavoitteeksi joulukuun. Joulukuun ensimmäisenä päivänä olen lopullisessa tavoitteessani. Sitten voin keskittyä paranemiseen. Sitten oikeasti haluan parantua.

Sairashan minä olen, sen kyllä tiedän. Mutta tätähän tämä on. Sairastamista koko elämä. Sitähän kaikki rakkaudet ja muut on. Ei kenenkään parisuhde ole tasapainoinen. Ihmiset riippuvat toisissaan kuin hullut ja teeskentelevät kaiken olevan hyvin. Mun epävarmuudella on tautiluokitus, mutta se ei tarkoita etteik kaikki muutkin olisi epävarmoja. 

Miten mä väitin, että tänään oli hyvä päivä- Täähän on katastrofia kaikki. No. Olen edes nauttinutpienestä flirttailusta. Ja kävellyt kaduilla. En pelkää enää niin kuin ennen. Se on edistysaskel.

Sentit ja tavoitteet

Musta tuntuu, että oksentamiseen johtava ahmiminen ei yleensä edes johdu mistään himotuksesta. Se on yleensä ainoa keino kontrolloida tunteita. Jos ahdistaa, vetäydyn salaisen paheeni luo ja teen itseni ylpeäksi oksentamalla viimeisetkin hiukkaset ulos. Ja tietty joskus tulee ne hetket, kun on yrittänyt nääntyä kuoliaaksi, eikä tokana päivänä enää kestä syömättä muuta kuin greippiä. Niinä hetkinä menen kauppaan ja ostan ruisleipää tai salaattia (jotka jäävät hienosti  muun setin alle vatsanesteeseen lillumaan), jäätelöä niin paljon kuin kehtaan viedä kassan ohi, toisinaan kakkua, en koskaan pullaa tai keksejä vaikka rakastan niitä, koska ne eivät tule ulos helposti, ja vaahtokerkkeja, jotka pompsahtavat kurkusta ylös. Sitten tulen kotiin, syön jotakin terveellistä pohjalle, sitten syön niin paljon jäätelöä kuin kykenen, ja lopuksi vaahtokarkkeja. Sitten oksennan niin, että suupielet ratkeavat.

Kaikki ne sivuoireet on totta, jos joku vielä ihmettelee. Hampaat mulla on vielä tallella, mutta nekin alkaa tuntua ohuilta ja löysiltä. Tukkaa irtoaa hirveitä tukkoja. Sydän lyö hitaasti, eikä syke tahdo nousta urheillessakaan. Oksennussormet on kovat ja halkeilleet. Pyörryttää ja väsyttää koko ajan. Tulee masennus, ahdistuneisuus, itseinho. 

Mittasin raajani ja kehoni. Vyötärönympärys on jotakin 74 cm. Hirveän paljon. Reisikin on 49 cm paksuimmasta kohdasta, EIKÄ OLE, tarkistin, se on 50 cm. Miten mulla voi olla syömishäiriö kun olen näin vitun läski?! Eihän niin voi olla!

Kävin lääkärissä. Ajattelin, että kuolen muuten. Tämähän oli alun perin suunnitelmani, jossakin vaiheessa laihdutus loppuu ja paino on ookoo ja kaikki menee paremmin. Kaikki meneekin paskasti ja olen yhä ahmanorsu. Itkisin jos jaksaisin. Itkisin viikkokausia jos jaksaisin ja osaisin. Nyt en ehdi, kun keskityn suunnittelemaan ruokailuja. 

Odotan pääsyä jatkotutkimuksiin. Ne katsoo kaikki veret ja kaikki. Toivon, etten ole lopullisesti pilannut tätä kehoa. Toivon, että tutustuisin ruokaan uudella tavalla. Toivon, että voisin joskus olla onnellinen, mutta taitaa olla jo liian myhöhäistä.

Ei kaikki olekaan paremmin, vaikka joku tavoite on saavutettu.

-1 kg taas!

Uskokaa tai älkää olemattomat lukijani: Kakku lähti eilen kokonaan uunista ulos, sillä tänään aamulla painoin kilon vähemmän. Enää kilo tavoitteeseen ja tilanteen uudelleenarviointiin. Yksi kilo. Yksi ainoa kilo. Vaatekaapin ovessa hekumallisina kävelevät huippumallit kyllä nauravat mulle, koska ruho on vieläkin pelkkää ihraa ja löysää, mutta olen sentään onnistunut jossakin. Viimeistään viikon päästä olen ekassa tavoitteessa. 

Menen kouluun, vaikka haluaisinkin mieluummin hakata itseäni nyrkillä. Mieluummin vaikka viiltelisin  käsiäni kuin menisin, mutta menen, koska olen niin ylpeä kadonneesta kilosta. 

Läskiläskiläski

Ihan hirveä olo. Ihan maailmanlopun masennus. En tiedä miten voin nukkua.

Olen tänään oksentanut kaiken, paitsi hedelmät. Tai yrittänyt, en tietysti tiedä mitä kaikkea ryönää kehoon on jäänyt. En tiedä onko elämästä tulossa vielä kivaa. Miten siitä voisi? Olen yksin joka päivä ja joka paikassa. Miten se voisi muuttua? 

Aamulla vaaka oli armollinen, muttei riittävän. Toivon herääväni toivomassani painossa, kilon päässä tavoitteesta. Tietystikään syömäni täytekakku ei auta asiaa, vaikka kuinka oksensin kunnes ulos tuli enää harmaata limaa.

Tuleekohan loppuelämä olemaan tällaista? Valheita ja surua. En tiedä mihin tästä jatkan. Haluan lopettaa koulun. En halua herätä sinne huomenna. En tiedä heräänkö. Enkä tiedä miten opintojen käy, jos jaksaminen on tällaista. En halua nähdä ketään tai mitään. Tai oikeastaan haluan nähdä kaikkki ja kaikkea, mutta en osaa nauttia seurasta kun stressaan vaan ruoasta ja oksentamisesta. Elokuvissa olen hetken onnellinen, siellä en voi paeta syömään ja oksentamaan joten on keskityttävä elokuvaan.

Nälkä on kauhea. Yritän saada itseni nukkumaan, jotta paino ei olisi aamulla korkealla. Tavoitteillakaan ei kai ole kauheasti väliä jos olo on tämä, mutta olisi kiva piriistyä jostain edes sekunniksi aamulla.

Valvoin myöhään eilen. Yritin tuntikausia sulkea ajatuksiani. Vatsa huusi nälkäänsä, mutta vastustin kiusausta syödä. Miksiköhän jaksan pysyä hengissä? Jos en eläisi, ei tarvitsisi huolehtia. Mutta sitten eläin jäisi yksin, enkä voi jättää sitä. Enkä voisi jättää ulkokultaista kuvaa itsestäni. Ihmisten täytyy ihailla minua, eikä se onnistu jos kuolen. 

Lanneluut tuntuu. Tuntuisipa ne enemmän. Vatsa on roikkuva pussi, yhä. Treenaan joka päivä ja se on silti sama paksu pussi. Valun tätä maailmaa pitkin, koska läheisteni rakkaus velvoittaa. Kukaan ei silti rakasta minua eniten. Tai no, eläin tietysti ehkä. Onneksi on edes se.

Tavoitepaino häämöttää!

Tavoitteesta uupuu enää kaksi kiloa. En tiedä olisinko helpottunutvai hyvin turhautunut, koska kroppa näyttää yhä ihraiselta. Toisaalta olen kyllä alkanut nähdä pientä muutosta. Ei tämä niin paha ole kuin vuosi sitten. 

Kaksi kiloa. Sitten mietin uudestaan. Unelma olisi pudottaa vielä kahdeksan kiloa, mutta aion odottaa ensin ne  kaksi ekaa tavoitekiloa. Sen jälkeen voin pudottaa loput kuusi ja olla täydellinen. Ekat kaksi kiloa täytyy saada pois jo viiden päivän aikana. En tiedä onko se mahdollista, tahti on nimittäin hidastunut, vaikka mikään ei ole muuttunut. Syön ja urheilen samalla sairaalla kaavalla kuin ennenkin. Kaksi kiloa. Kaksi pientä kiloa. Kyllä niistä päästään!

Kun olen päässyt lopulliseen tavoitteeseen, -8kg, aion urheilla kuin hullu, jotta kiinteytyisin täydelliseksi. Ja sitten ostelen mekkoja ja sukkahousuja ja liihottelen tieheni. 

Tänään menen lenkille ennen jumppatuntia. Käyn kaupassa eka, täytyy olla järjestelmällinen ostoksien suhteen, muuten ostaa nälissään tyhmiä asioita kuiten leipää. Eka kauppaan, sitten lenkille, sitten jumppaan ja sitten käperryn kotiin. Hyvä suunnitelma. Näillä mennään. 

Elämä tuntuu tuskalliselta. Alan uskoa, että kaikki pelottelu oli totta. Hampaat on huonot, vatsa kipeä, oksentaminen on käynyt vaikeaksi, jopa helppojen asioiden oksentaminen. Olen lopettanut hikoilun, en tiedä mistä se johtuu. En muista mitä olen jo kirjoittanut, koska en muista ylipäätään juuri mitään. Tuntuu kuin viimeinen puoli vuotta ainakin olisi ollut jonkun psykoosin siivittämää. En tunnista itseäni enkä tunne mitään.

Iho on harmaa. Näen sen etenkin jaloista. Suunnitelman mukaan pudotan eka kaks, sitten vielä kuus kiloa. Sitten urheilen ja syön vain terveellisiä asioita. Rasvaan itseäni ja hoidan ihoa. Käyn hammaslääkärissä korjauttamassa vauriot ja alan hehkua pikkuhiljaa. Normaaliin rytmiin siirtyminen ehkä lihottaa ainakin hetkeksi pari kiloa, mutta niistä voi liikunnalla päästä taas. Tai sitten voin laihduttaa ne pari ja pari lisäkiloa, jotta terveellisyyden kustannuksella voin lihoa pari niistä takaisin. Lihakset on alkaneet näkyä. Kunpa olisin lauantaina tavoitteessa.

Jos juoksen tunnin ja käyn jumpassa tai salilla toisen tunnin päivässä, saatan onnistua. Kaks kiloa enää! 

Alan järjestää elämääni kuntoon vielä joskus. Joskus musta tulee vielä normaali ja onnellinen. Ehkä. Ja jos ei, niin sitten ei. Olenpahan ainakin nätimpi ja surullinen.

hulluhan se on!

Kaikki meni ekaks hyvin. Aamusta asti olin skarppi ja elin terveellisesti,söin aamiaiseksi viinirypäleitä, lounaaksi salaattia, kävin salilla, söin salaattia ja sitten- perkele! Ostin jäätelöä, vaikkei edes kamalasti tehnyt mieli. Ajattelin,, etten kuitenkaan selviä ahmimatta joten ahmitaan nyt sitten. Tein kakun ja leipää, jotta sain ahmittua ja oksennettua. Pelkään että puolet jäi vatsaan, vaikka yritin oksentaa ihan kaiken. 

Painoin aamulla kilon vähemmän kuin eilen. Huomenna painan ehkä sata kiloa!

Aion ehkä oikeasti hakeutua hoitoon. Jo nyt, vaikken ole vielä tavoitteessa. Hoitoonpääsy kestää kuitenkin ehkä hetken, joten ehdin laihtua odotellessa. Ja olishan se ihan hauskaa olla välillä terve. Nautin aamusta kun olin terve ja uuttera, vaikka se kesti vain tunteja. Silti! Tunteja!

Huomenna on keksittävä jotain. Tulee vieraita. Ehkä yritän olla syömättä mitään eka koko päivän ja sit kun vieraat tulee, syön minimalistisesti ja väitän syöneeni jo hirveästi. Sitten sinnittelen viikonlopun yli ja maanantaina ehkä soitan hoitolaan. 

On alkanut tuntua jo ihan tosissaan siltä, ettei elämässä ole mitään. Mulla on upea perhe ja lemmikki ja ystäviäkin, mutta tulevaisuudessa mä näen vain näitä samoja päiviä. Täällä mä makaan yksin ja oksennan, ja raastan itseäni tekemään lisää vatsarutistuksia, koska sixpack ei näy vielä riittävästi. Näkyy se silti onneksi vähäsen. Mutta korostan, että en todellakaan ole oikeasti timmissä kunnossa. Sixpack näyttää siltä kuin juoopolla ex-urheilijalla. Silleen, että lihaksia on, mutta ne on juuttuneet läskin alle piiloon. 

Nyt menen nukkumaan ja haaveilemaan päivästä, jona olen traaginen ja kaunis ja laiha ja luiseva. Oi näitä solisluita! Oi tätä lantiota. Toivottavasti elän riittävän kauan näkemään sen lasisen luurangon.

Salaisuus paljastui

Kerroin parhaalle ystävälle. Reaktio oli arkinen,odotin syvempää järkytystä. Puheltiin niitä näitä. Ei shokkeja, ei huolia, kehotus mennä hoitoon ja naureskelua palanneelle teini-iälle. Tuntuu siltä, että tämä ei ole ongelma sittenkään. Ketoosi ja anemia voi olla ilman syömishäiriötäkin. Ne on tavallisia vaivoja. Ihmisillä on huonot hampaat ja epäsäännölliset menkat. Ne on okei. Enkö minäkin sitten ole?

Aioin soittaa aamulla mielenterveystoimistoon ja pyytää aikaa, mutta tulin toisiin  ajatuksiin. Mulla on vielä neljä kiloa pudotettavana ennen tavoitteen saavuttamista. Sitten soitan. Jos silloin tuntuu terveeltä, yritän tiputtaa vielä viisi siihen päälle.Kerta kiellon päälle. Sen jälkeen soitan, paitsi jos olen tyytyväinen ja onnellinen.

Salaisuus on paljastettu yhdelle. Katsotaan mitä tämä tekee minulle. Odotan malttamattomana neljä kiloa kevyempää kehoa. Sitten arvioin elämän uudestaan. Mitä tahaansa voi tapahtua.